Voiko mies kirjoittaa rakkaudesta vai onko se yksinkertaisesti vain noloa? Vai onko se vain noloa silloin, jos minä kirjoitan siitä?
Rakkauslauluja on kirjoitettu maailman sivu, oikeastaan niiden ympärille on rakennettu jos jonkinlaisia bisneksiä – musiikkibisnes tulee heti ensimmäisenä mieleen.
”She loves you, jee jee jee, she loves you, jee jee jee, she loves you, jee jee jee – jeeeee!”
Muistan, kun joskus pikkupoikana kuulin isäni autossa ensi kerran The Beatlesia joskus alle kouluikäisenä. Se taisi olla juuri tuo kappale. Muistan vain sen, miten se oli niin imelä, löllö ja lälly, etten ole tähänkään päivään mennessä voinut sietää kyseistä yhtyettä.
Me kaikki elämme keltaisessa sukellusveneessä, joopa joo.
En tiedä, olenko koskaan tajunnut mitään rakkaudesta. En ainakaan rakkauslauluista. Miten ihmeelliseltä se näytti ja kuulosti, kun 12-vuotiaat pikkulapset tanssivat 1980-luvulla teinidiskoissa poski poskea vasten brittiläis-amerikkalaisen Foreignerin hittibiisiä, missä Lou Gramm laulaa, miten hän haluaa tietää, mitä rakkaus on ja miten hän haluaa sinun näyttävän sen.
Se tuntui kovin vieraalta – ja tuntuu vieläkin.
”Kuinka rakkaus alkoi, se on salaisuus
Ikivanha jo varmaan, ja meille nyt uus
Mistä rakkaus alkaa, nyt tiedetä ei
Outo voima kun yhteen, näin ihmiset vei”
– Tapani Kansa: Kuinka rakkaus alkoi (1977)
Paljon ymmärrettävämpää oli lukea Suosikki-lehdestä brittiläisestä Venom-yhtyeestä, miten yhtyeen jäsenet Cronos, Mantas ja Abaddon juovat kuolevien pappien oksennusta ja toivottavat tervetulleeksi helvettiin.
Voinko siis kirjoittaa rakkaudesta? En tiedä. Mutta ainakin voin yrittää. Ehkä siitä tulee jotain todella noloa ja hävettävää. Kornia, lällyä ja nynnymäistä. Ehkä vähän kuten tämän Turvarievun visuaalinen ilme.
Ehkä joku voi näyttää minulle? Ehkä sinä?
